Kodista koti.

Aaaapuaaaa. Long time no post. Ihan ensimmäiseksi mainostan omaa naamaani. Aloitin monestakin eri syystä vuodenvaihteessa terapiaprojektin, kuvailen peilikuvaani joka ikinen päivä tämän vuoden. Ihastuttavaa naamaani vastaheränneenä, 11 tunnin työpäivän jälkeen, saatuani musertavia uutisia jne. voi ihailla täällä.

Seuraavaksi fiilistelen sitä, että tämä asunto näyttää päivä päivältä enemmän minun kodiltani. Tässä maistiainen uudeltavuodelta, seinät ihan tyhjiä kyllä, mutta siivottu on.

Sohvapöytä on menossa vaihtoon, arkku on loistava ratkaisu siivoamisen kannalta, mutta liian massiivinen muuten. Joku siro pieni ja suloinen on etsinnässä. (Ja tavarat arkusta siirtyvät senkkiin, joka on - tattadaa - etsinnässä.) Työpöytänä tähän asti toiminut hirvitys sai viikonloppuna väistyä täydellisyyden tieltä. Tehtiin edellisessä kuvassa esiintyvän neitokaisen kanssa roadtrip Forssan Matkuun ja onnistuttiin mahduttamaan Fiestaan tämä:

Toisella puolen on myös kaappi, funktionaalisuus, rakastettuni. (Hiukan rassaa, kun piuhoja ja muita on noin saamaristi, mutta kaikella on hintansa. Eiköhän noillekin joku järjestely hoidu.) Jossain vaiheessa näytän tuolle hiomapaperia ja uutta lakkaa hiukan, mutta se vaatii viitseliäisyyttä, jota ei tällä hetkellä juurikaan ole.

Oliver kovasti tykästyi tuohon kaappiin, monasti olen parin päivän aikana yllättänyt sieltä köllimästä, hölmön.

(Ihan todella uskomattoman hauska vitsi tässä kuvassa. En itsekään kestä.)

Pieni pala joulua.

Minä olen jouluihminen, todella ja erittäin paljon. Minun jouluni on perhejuhla, yhtä lukuunottamatta olen viettänyt kaikki elämäni joulut oman perheeni kanssa. Tänäkin vuonna matkustin valtion rautateillä lapsuudenkotiini pyhiksi (kissit olivat hellässä huomassa, maailman paras eksäni kävi kahdesti päivässä ylensyöttämässä). Koska en vietä jouluja omassa kodissani, jää koristelut joko hyvin vähälle tai kokonaan pois, sen sijaan äitini koristelee suuren omakotitalomme kokonaan joka vuosi. Äidillä on hyvä maku, koristukset ovat hyvin pitkälti joko äidin lapsuudenkodista 50- ja 60-luvuilta, äidin itse tekemiä tai kotimaisia ihanuuksia, kuten Pentikiä.

 Äiti vietti lapsuutensa Lapissa ja tarina kertoo, että nämä olisivat olleet Muonion ensimmäiset sähkökynttilät. Isoisäni haki Ruotsin puolelta ja koko kylä kävi näitä ihmettelemässä. Kynttilät on ostettu ennen vuotta 1963 ja toimivat edelleen, käytössä joka vuosi.

 Tämän enkelin iästä minulla ei ole tietoa, mutta ehdottomasti rakkain joulukoristeemme, ilman tätä ei joulu tuntuisi samalta.

 Pieni pala äidin lapsuudenkotia...

... sulassa sovussa uuden Pentikin kanssa.

Matildan kuulumisia.

Matilda leikattiin puolisentoista viikkoa sitten, viimein. Ihan täysin puhtaasti omasta saamattomuudestani oli viivästys kiinni, viime keväänä oli melkoinen kiimakausi, pari kuukautta niin, että joka toinen viikko ulinaa ja joka toinen viikko normaalielämää. Tilanne stressasi melkoisesti kaikkia, niin tyttöä itseään kuin minua, silloista avomiestä ja Oliveriakin (kerran poika tassutti tyynen rauhallisena ei niin rauhallisen Matildan luo, läppäsi tassulla turpiin ja poistui paikalta). Leikkaus meni hyvin ja tyttö toipui kolmessa päivässä takaisin omaksi itsekseen - tai no, ei täysin. Oliver on meillä ollut se, joka huutaa kurkku suorana ruokaa, vaikka olisi vartti sitten syönyt viimeksi ja Matilda syö silloin, kun kutsutaan. Tai söi. Nykyään molemmat ulisevat ruuan perään 24/7 ja voin kertoa, että syövät tarpeeksi ja tarpeeksi ravitsevaa ruokaa. Katsoo nyt ajan mittaan miten menee, "tottuuko" vanhaan ruokarytmiin uudestaan vai mitä. (Noille siis ei mitenkään voi antaa kuivaruokaa isompana satsina kuppiin, vaan syövät viisi kertaa päivässä märkäruokaa. Jos enemmän kuin yhden annoksen kerrallaan antaa, se menee samointein naamariin ja uuden kinuaminen alkaa ihan yhtä pian, kuin normaaliannoksenkin jälkeen.)

 Pikkuinen potilas vastakotiutuneena, lempilelu lohtuna. Hiukan kammotti tuo silmät auki nukkuminen.

Oliver parkkeerasi heti vahtiin kopan viereen, ihan oikean isoveljen tavoin. Joskin jonkin ajan kuluttua ilmeisesti kyllästyi siihen, ettei Matildasta ole seuraksi ja ryhtyi ketku leikkimään tajuttoman hännällä.

Kun kaikki on kurjaa, voi onneksi käpertyä kaverin kainaloon pehmoisan leparditakin päälle.

Kokeilin, josko voisi luopua sukkapuvusta (ell:in laittama oli oksujen ja hätäpissan tahrima, minun tekemäni oli huono, eikä pysynyt paikalla) ja korvata sen lampunvarjostimella (huomaa sievä pinkki liimaside sidoksena, nyrjäytin nilkkani viikkoa aiemmin ja hyötykäytin siitä jääneet apuvälineet). Neiti ei kauluria kovin arvostanut, jähmettyi tähän asentoon piiiiitkäksi toviksi paikalleen (ja ilman mitään suojaa kesti n. kaksi sekuntia, että oli haavan kimpussa). Ei auttanut muu, kuin pestä Inka-Marin tekemä sukkapuku ja virittää se takaisin päälle.

Kissit lähettää terveisiä.

On nuo vähän ihmeissään siitä, että lempiköllötyspaikat on lähteny ja sänkyynkään ei mahdu kuin yksi kissa kerrallaan(no, jos minut lasketaan, niin kaksi). Mutta uusi sohva tulee, oppii ne sitäkin arvostamaan. Matilda ehkä vähän kaipaa "isiä", mutta ainahan erotilanteessa lapset on vähän pihalla, eikös?

Muuttaminen tais olla odotettua rankempaa, yksi nukahti pahvilaatikolle ja toinen keittiön pöydälle.

UUDET LASIT.

Kauheesti ois kaikkia kissajuttuja ja uusia laukkuja (kyllä, monikossa), mutta sanonpahan tähän väliin vaan: oon rakastunut laseihini. Täysiä.

Muista pysähtyä.

Olen tunnettu siitä, että toteutan sanontaa "Nopeat liikkeet on näyttäviä." elämässäni välillä liiankin kanssa. Tuo hätiköinti on kostautunut mitä karuimmilla tavoilla sekä antanut upeita kokemuksia. Elämässäni viimeisen vuoden aikana tapahtuneet asiat ovat uskomattoman ihania, mutta liian luja vauhti johti siihen, että jatkossa minun ei tarvitse kysyä keneltäkään minkälaisen pöytäryhmän voin ostaa keittiöön. Minun keittiööni, ei meidän.

Meidän äidillä on tapana syntymäpäivinä sponsoroida lapsiaan. Vaikka osa rahoista melkein väistämättä (ainakin minun taloudenpidollani) menee elämiseen, halusin myös jotakin pysyvää. Vanha rannekelloni (oi, Armani) on valittu huolella vuosia sitten, jolloin olin vielä hukassa tyylini kanssa ja iso tekijä valinnassa taisi olla merkki. Vanha kelloni on iso ja ehkä hiukan kömpelö, eikä sana kaunis nyt ole ihan ensimmäinen mieleen tuleva. Nyt päätin panostaa ajattomaan klassikkoon (ei niinkään rahallisesti, vaan huolellisella valinnalla ja kotimaisella (sekä sveitsiläisellä) laadulla).

Jo pelkästään kaunis rasia saa hymyilemään. Ihanin asia ihanissa asioissa on se, että ne pakataan useimmiten kauniisti.

Siro, kaunis, naisellinen ja klassinen. Kuin koru. Huomatkaa huonosti kuvassa näkyvä turvaketju ♥

Ja se tärkein asia, eli kaiverrus. (Pun intended.) Tämä muistutus auttanee jokaisella elämän osa-alueella.

Syntymäpäiviä ja muovikassikissoja.

Täytin vuosia 1.11. ja asiaa juhlittiin asianmukaisin menoin eilen. Jotain bileiden onnistuneisuudesta kertonee se, että heräilin sohvalta puoli kuuden aikaan. Juhlaeleganssistani ei ole kuvatodisteita (ehkä eniten siksi, että olin juhlinut edellisenkin illan), mutta kaikesta muusta sen sijaan kyllä.

Olen hiljattain innostunut sokerileipomuksista. En ole koskaan ollut erityisen hyvä pikkutarkkuutta vaativissa askarteluissa, olen enemmänkin suurten linjojen ihminen. Jostain kumman syystä haaveilen kuitenkin tekeväni joku päivä vielä käsin kaiken marsipaaniruusuista jääveistoksiin.
Valkoisesta kuorrutteesta, lakritsatoffeista ja punaisista huulista ("seuraavan päivän tiloissa" kädet täristen) tein itselleni asiaankuuluvan kakun.

Syntymäpäivään kuuluu oleellisesti tietenkin lahjat, joita taisin saada tänä vuonna ihan tosi paljon ja ihan tosi ihania.
Liikutuin kyyneliin, kun postiluukusta putosi hienonhieno pingviini, jonka 2-vuotias kummipoikani oli äitinsä avustuksella askarrellut minulle. Hymyilyttää vieläkin, kun vain vilkaisenkin tuota. On se ihana. ♥

Entiseltä mieheltäni sain lahjaksi Oy G.W. Sohlberg Ab eli GWS:n peltipurkin (iso ja loistavassa kunnossa, joskin Matilda ystävällisesti kolhi kantta) ja tietämättään loi hirviön. Olen päättänyt tiukasti, etten lähde peltipurkkikeräilyyn mukaan, sillä se on pitkä ja kallis tie. (Sanna Annukan joulukahvipurkki on löytynyt hyllystä toki julkaisustaan lähtien, mutta sitä ei lasketa.) Nyt kuitenkin on yksi (no, kaksi), lisää tarvitaan ehdottomasti.

Kun kaverini(se, keneltä suurin osa aarteistani on peräisin) kuuli, että peltipurkkipirulle on annettu pikkusormi, kokoelmani karttui hyvinkin pian uskomattoman kauniilla englantilaisella tee(?)purkilla.

Kyseisen purkin lisäksi karttui myös laukkukokoelmani sievällä monikäyttöisellä kassilla.

Muista paketeista paljastui muun muassa ihana Sorja-kaava..

..ja söpö Aaman pussukka.

Blogin kuvauksessakin puhun aamukahvista kauniissa kupeissa. Aamukahvimukina toimii ISO Taika-muki (vetoisuus 4dl, aamu lähtee hyvin käyntiin), muuten yleensä Siirtolapuutarha. (Jauhan ehkä astiamaustani joskus lisää, saattaa mennä hetki kertoessa.) Kaveri on Iittalalla töissä ja tupareissaan ihastelin Arabian Kotikaupunki-sarjan Kortteli-kuosia. Hihkaisin ääneen kun paketista paljastui tämä ihanuus.

Vieraita täällä oli paljon ja sikana, minua muistettiin monin erilaisin tavoin (mm. maito ja vessapaperi tulivat tosi tarpeeseen ♥ absinttiin en uskalla koskea ehkä vähään aikaan) ja voin vain olla onnellinen siitä, miten hirveän kivoja ihmisiä tunnen. Ja nämä hirveän kivat ihmiset tuntevat minut.


Niin - ne muovikassikissat. On ihan täysin normaalia, että Matilda löytyy milloin mistäkin, muovikassista, itseään kolme kertaa pienemmästä pahvilaatikosta, käsilaukuista, kylpyammeen alta... you name it. Tämä on meillä päivittäinen näky:

Oliver on rauhallisempi ja järkevämpi luonne, en muista kertaakaan, että poika olisi esimerkiksi rikkonut jotain "leikkiessään" tai että tarvitsisi häätää paikoista, joihin ei kissalla ole asiaa. Tullessani töistä kotiin torstaina tyhjensin kauppakassit keittiössä ja tulin istumaan koneelle Matilda sylissäni. Keittiöstä kuului pahanteon ääniä ja hämmentyneenä (ja kaukaa viisaana kameran kanssa) menin asiaa ihmettelemään. Oliver on ryhtynyt tekemään Matilda-asioita. Oh noes.

(Voi miten osuvaa, kuvan numero kameralta siirrettäessä oli 666.)


Nyt muuten väsyttää. Ja paljon.

Näihin kuviin ja tunnelmiin siis.