Päivän asu!

Äitini täytti männäviikolla kuusikymmentä ja juhlan kunniaksi syötiin "vähän" paremmin vanhempieni luona etelässä. Kerrankin kunnon kokovartalopeili käytössä ja tadaa: Päivän asu!

Vaaleanpunaiset helmet Kiinantuliainen (joskin kotimaassa solmittu uudelleen), vyö uustuotantoa, mekko omaa tuotantoa ja neule vintagea.

Asun kanssa uusimmat kenkäni, 40-luvun lopun tolppakorot. Ihanat, mukavat, tukevat.

Rokisti ruskeaa - mitä?

Elämä on heitellyt tätä kissatätiä nyt vähän turhankin kanssa, blogihommat on saaneet tehdä tilaa mm. selviytymiselle. (Huono selitys, kuvaaminen ja kirjoittaminenhan ovat ihan parhaita selviytymiskeinoja.)

Sanon: MUSTA HIUSVÄRI. Olette ehkä joskus kuullutkin sen olevan myrkkyä? Allergisoiduin fenyleenidiamiinille jo vuosia sitten, tyhmänä ja vastuuttomana olen kuitenkin jatkanut myrkkyjen käyttöä - kyypakkausten ja erinäisten kortisonivoiteiden avustuksella. Ei, en suosittele, kyllä, idioottimaista. Pahimmillaanhan reaktio on ollut tukoittain tippuvia hiuksia ja kauttaaltaan märkivää päänahkaa, pienimmilläänkin uskomatonta turvotusta ja kutinaa sekä hilsettä, hyi. Kokeilin viime kesänä miltä "oma väri" näyttäisi, enkä ihan vakuuttunut, kuitenkin lumikkilook on sitä ominta minua.

Festarieleganssia Nummirockista eli juhannukselta 2012, ihan kivahan tuo, mutta. Ei nyt oteta huomioon ilmettä eikä lievää humaltumisen kaltaista olotilaa. Septumkin sai lähteä jo marras-joulukuun taitteessa.

Viimeisin värjäyskerta kaupan myrkkyväreillä on ollut syyskuussa, siis viitisen kuukautta sitten. Tällä välin olen kokeillut jos jonkinlaista kasviväriä (ja jo nuorempana kokeiltu indigo on pannassa, sinivihreähän se on) ja tullut siihen tulokseen, että tavoitearvona tummanruskea lienee ihan ok. Kasvivärit ovat siitä kivoja, että haluttu tummuusaste tulee parhaimmillaan vasta ties kuinka monen värjäyskerran jälkeen, eli hyvästi tasainen väri, tervetuloa ei-niin-pahannäköinen juurikasvu. Terapiablogin kuvia katsoessa olen huomannut, että kyllä se mustaksi muuttuu ajan kanssa (viimeisimmät kolme värjäyskertaa indigoa ja tavallista punaista hennaa 1/1 suhteella), mutta. En tiedä johtuuko hiusväristä vai olenko vain pehmentynyt päästäni, mutta vajaan vuoden aikana garderobiini on ilmaantunut murrettuja sävyjä, pastelliväreja ja - herranjumala - ruskeaa. Rokimpi puna-musta on saanut rinnalleen ja melkeinpä tilalleen rauhaa ja pehmeyttä, kummallista, sano.

Kaverikuvassa tämän vuoden käytetyimmät laukut, kaikki Radiokirppikseltä ja kaikki rus-kei-ta. Huikean halpoja löytöjä isoa vaaleaa lukuunottamatta, mutta sekin lähti kohtuuhintaan ja kyllä, oli pakko saada. Ennen tunnustin vain mustan olemassaolon, mitä tuli laukkuihin ja kenkiin, maailmani on avartunut.


Melkein harmittaa tuo festarikuva jo nyt, sen kunniaksi edustavampi otos tähän loppuun:

Kodista koti.

Aaaapuaaaa. Long time no post. Ihan ensimmäiseksi mainostan omaa naamaani. Aloitin monestakin eri syystä vuodenvaihteessa terapiaprojektin, kuvailen peilikuvaani joka ikinen päivä tämän vuoden. Ihastuttavaa naamaani vastaheränneenä, 11 tunnin työpäivän jälkeen, saatuani musertavia uutisia jne. voi ihailla täällä.

Seuraavaksi fiilistelen sitä, että tämä asunto näyttää päivä päivältä enemmän minun kodiltani. Tässä maistiainen uudeltavuodelta, seinät ihan tyhjiä kyllä, mutta siivottu on.

Sohvapöytä on menossa vaihtoon, arkku on loistava ratkaisu siivoamisen kannalta, mutta liian massiivinen muuten. Joku siro pieni ja suloinen on etsinnässä. (Ja tavarat arkusta siirtyvät senkkiin, joka on - tattadaa - etsinnässä.) Työpöytänä tähän asti toiminut hirvitys sai viikonloppuna väistyä täydellisyyden tieltä. Tehtiin edellisessä kuvassa esiintyvän neitokaisen kanssa roadtrip Forssan Matkuun ja onnistuttiin mahduttamaan Fiestaan tämä:

Toisella puolen on myös kaappi, funktionaalisuus, rakastettuni. (Hiukan rassaa, kun piuhoja ja muita on noin saamaristi, mutta kaikella on hintansa. Eiköhän noillekin joku järjestely hoidu.) Jossain vaiheessa näytän tuolle hiomapaperia ja uutta lakkaa hiukan, mutta se vaatii viitseliäisyyttä, jota ei tällä hetkellä juurikaan ole.

Oliver kovasti tykästyi tuohon kaappiin, monasti olen parin päivän aikana yllättänyt sieltä köllimästä, hölmön.

(Ihan todella uskomattoman hauska vitsi tässä kuvassa. En itsekään kestä.)

Pieni pala joulua.

Minä olen jouluihminen, todella ja erittäin paljon. Minun jouluni on perhejuhla, yhtä lukuunottamatta olen viettänyt kaikki elämäni joulut oman perheeni kanssa. Tänäkin vuonna matkustin valtion rautateillä lapsuudenkotiini pyhiksi (kissit olivat hellässä huomassa, maailman paras eksäni kävi kahdesti päivässä ylensyöttämässä). Koska en vietä jouluja omassa kodissani, jää koristelut joko hyvin vähälle tai kokonaan pois, sen sijaan äitini koristelee suuren omakotitalomme kokonaan joka vuosi. Äidillä on hyvä maku, koristukset ovat hyvin pitkälti joko äidin lapsuudenkodista 50- ja 60-luvuilta, äidin itse tekemiä tai kotimaisia ihanuuksia, kuten Pentikiä.

 Äiti vietti lapsuutensa Lapissa ja tarina kertoo, että nämä olisivat olleet Muonion ensimmäiset sähkökynttilät. Isoisäni haki Ruotsin puolelta ja koko kylä kävi näitä ihmettelemässä. Kynttilät on ostettu ennen vuotta 1963 ja toimivat edelleen, käytössä joka vuosi.

 Tämän enkelin iästä minulla ei ole tietoa, mutta ehdottomasti rakkain joulukoristeemme, ilman tätä ei joulu tuntuisi samalta.

 Pieni pala äidin lapsuudenkotia...

... sulassa sovussa uuden Pentikin kanssa.

Matildan kuulumisia.

Matilda leikattiin puolisentoista viikkoa sitten, viimein. Ihan täysin puhtaasti omasta saamattomuudestani oli viivästys kiinni, viime keväänä oli melkoinen kiimakausi, pari kuukautta niin, että joka toinen viikko ulinaa ja joka toinen viikko normaalielämää. Tilanne stressasi melkoisesti kaikkia, niin tyttöä itseään kuin minua, silloista avomiestä ja Oliveriakin (kerran poika tassutti tyynen rauhallisena ei niin rauhallisen Matildan luo, läppäsi tassulla turpiin ja poistui paikalta). Leikkaus meni hyvin ja tyttö toipui kolmessa päivässä takaisin omaksi itsekseen - tai no, ei täysin. Oliver on meillä ollut se, joka huutaa kurkku suorana ruokaa, vaikka olisi vartti sitten syönyt viimeksi ja Matilda syö silloin, kun kutsutaan. Tai söi. Nykyään molemmat ulisevat ruuan perään 24/7 ja voin kertoa, että syövät tarpeeksi ja tarpeeksi ravitsevaa ruokaa. Katsoo nyt ajan mittaan miten menee, "tottuuko" vanhaan ruokarytmiin uudestaan vai mitä. (Noille siis ei mitenkään voi antaa kuivaruokaa isompana satsina kuppiin, vaan syövät viisi kertaa päivässä märkäruokaa. Jos enemmän kuin yhden annoksen kerrallaan antaa, se menee samointein naamariin ja uuden kinuaminen alkaa ihan yhtä pian, kuin normaaliannoksenkin jälkeen.)

 Pikkuinen potilas vastakotiutuneena, lempilelu lohtuna. Hiukan kammotti tuo silmät auki nukkuminen.

Oliver parkkeerasi heti vahtiin kopan viereen, ihan oikean isoveljen tavoin. Joskin jonkin ajan kuluttua ilmeisesti kyllästyi siihen, ettei Matildasta ole seuraksi ja ryhtyi ketku leikkimään tajuttoman hännällä.

Kun kaikki on kurjaa, voi onneksi käpertyä kaverin kainaloon pehmoisan leparditakin päälle.

Kokeilin, josko voisi luopua sukkapuvusta (ell:in laittama oli oksujen ja hätäpissan tahrima, minun tekemäni oli huono, eikä pysynyt paikalla) ja korvata sen lampunvarjostimella (huomaa sievä pinkki liimaside sidoksena, nyrjäytin nilkkani viikkoa aiemmin ja hyötykäytin siitä jääneet apuvälineet). Neiti ei kauluria kovin arvostanut, jähmettyi tähän asentoon piiiiitkäksi toviksi paikalleen (ja ilman mitään suojaa kesti n. kaksi sekuntia, että oli haavan kimpussa). Ei auttanut muu, kuin pestä Inka-Marin tekemä sukkapuku ja virittää se takaisin päälle.

Kissit lähettää terveisiä.

On nuo vähän ihmeissään siitä, että lempiköllötyspaikat on lähteny ja sänkyynkään ei mahdu kuin yksi kissa kerrallaan(no, jos minut lasketaan, niin kaksi). Mutta uusi sohva tulee, oppii ne sitäkin arvostamaan. Matilda ehkä vähän kaipaa "isiä", mutta ainahan erotilanteessa lapset on vähän pihalla, eikös?

Muuttaminen tais olla odotettua rankempaa, yksi nukahti pahvilaatikolle ja toinen keittiön pöydälle.

UUDET LASIT.

Kauheesti ois kaikkia kissajuttuja ja uusia laukkuja (kyllä, monikossa), mutta sanonpahan tähän väliin vaan: oon rakastunut laseihini. Täysiä.