Pieni pala joulua.

Minä olen jouluihminen, todella ja erittäin paljon. Minun jouluni on perhejuhla, yhtä lukuunottamatta olen viettänyt kaikki elämäni joulut oman perheeni kanssa. Tänäkin vuonna matkustin valtion rautateillä lapsuudenkotiini pyhiksi (kissit olivat hellässä huomassa, maailman paras eksäni kävi kahdesti päivässä ylensyöttämässä). Koska en vietä jouluja omassa kodissani, jää koristelut joko hyvin vähälle tai kokonaan pois, sen sijaan äitini koristelee suuren omakotitalomme kokonaan joka vuosi. Äidillä on hyvä maku, koristukset ovat hyvin pitkälti joko äidin lapsuudenkodista 50- ja 60-luvuilta, äidin itse tekemiä tai kotimaisia ihanuuksia, kuten Pentikiä.

 Äiti vietti lapsuutensa Lapissa ja tarina kertoo, että nämä olisivat olleet Muonion ensimmäiset sähkökynttilät. Isoisäni haki Ruotsin puolelta ja koko kylä kävi näitä ihmettelemässä. Kynttilät on ostettu ennen vuotta 1963 ja toimivat edelleen, käytössä joka vuosi.

 Tämän enkelin iästä minulla ei ole tietoa, mutta ehdottomasti rakkain joulukoristeemme, ilman tätä ei joulu tuntuisi samalta.

 Pieni pala äidin lapsuudenkotia...

... sulassa sovussa uuden Pentikin kanssa.

Matildan kuulumisia.

Matilda leikattiin puolisentoista viikkoa sitten, viimein. Ihan täysin puhtaasti omasta saamattomuudestani oli viivästys kiinni, viime keväänä oli melkoinen kiimakausi, pari kuukautta niin, että joka toinen viikko ulinaa ja joka toinen viikko normaalielämää. Tilanne stressasi melkoisesti kaikkia, niin tyttöä itseään kuin minua, silloista avomiestä ja Oliveriakin (kerran poika tassutti tyynen rauhallisena ei niin rauhallisen Matildan luo, läppäsi tassulla turpiin ja poistui paikalta). Leikkaus meni hyvin ja tyttö toipui kolmessa päivässä takaisin omaksi itsekseen - tai no, ei täysin. Oliver on meillä ollut se, joka huutaa kurkku suorana ruokaa, vaikka olisi vartti sitten syönyt viimeksi ja Matilda syö silloin, kun kutsutaan. Tai söi. Nykyään molemmat ulisevat ruuan perään 24/7 ja voin kertoa, että syövät tarpeeksi ja tarpeeksi ravitsevaa ruokaa. Katsoo nyt ajan mittaan miten menee, "tottuuko" vanhaan ruokarytmiin uudestaan vai mitä. (Noille siis ei mitenkään voi antaa kuivaruokaa isompana satsina kuppiin, vaan syövät viisi kertaa päivässä märkäruokaa. Jos enemmän kuin yhden annoksen kerrallaan antaa, se menee samointein naamariin ja uuden kinuaminen alkaa ihan yhtä pian, kuin normaaliannoksenkin jälkeen.)

 Pikkuinen potilas vastakotiutuneena, lempilelu lohtuna. Hiukan kammotti tuo silmät auki nukkuminen.

Oliver parkkeerasi heti vahtiin kopan viereen, ihan oikean isoveljen tavoin. Joskin jonkin ajan kuluttua ilmeisesti kyllästyi siihen, ettei Matildasta ole seuraksi ja ryhtyi ketku leikkimään tajuttoman hännällä.

Kun kaikki on kurjaa, voi onneksi käpertyä kaverin kainaloon pehmoisan leparditakin päälle.

Kokeilin, josko voisi luopua sukkapuvusta (ell:in laittama oli oksujen ja hätäpissan tahrima, minun tekemäni oli huono, eikä pysynyt paikalla) ja korvata sen lampunvarjostimella (huomaa sievä pinkki liimaside sidoksena, nyrjäytin nilkkani viikkoa aiemmin ja hyötykäytin siitä jääneet apuvälineet). Neiti ei kauluria kovin arvostanut, jähmettyi tähän asentoon piiiiitkäksi toviksi paikalleen (ja ilman mitään suojaa kesti n. kaksi sekuntia, että oli haavan kimpussa). Ei auttanut muu, kuin pestä Inka-Marin tekemä sukkapuku ja virittää se takaisin päälle.